Muutama viikko sitten sain kuulla radiosta vanhaa uskossa olevaa merikapteenia, joka kuvasi uskossa oloaan laivalla seilaamiseen karikkoisella merellä. Hänen mukaansa uskovan ei tarvitse koluta kaikkia kareja elämänsä matkalla, vaan tärkeintä matkamiehelle on tuntea oikea väylä. Tuo kertomus antoi minulle selvän mielikuvan omalle matkalle ja rohkaisi pysymään nykyisellä kapealla tiellä.
Samainen kapteeni sanoi jo odottavansa pääsyä kirkkauteen. Hän ei puhunut pelosta, vaan hän sanoi jännittävänsä miltä ikuisuus näyttää ja tuntuu. Hänen leppoisa suhtautumisensa oman matkansa loppuvaiheisiin oli liikuttavaa kuultavaa ja rohkaisi varmasti kaikkia kuulijoita. Jotain tämmöistä uskon Herramme haluavan meidän jokaisen tuntevan ja ymmärtävän. Hänen luja usko Luojansa kohtaamiseen kuului jokaisesta sanasta ja äänestä kuului loputon lempeys kun hän muisteli uskontietään, jota hän oli saanut kulkea yli 50 vuotta. Jos missä, niin hänessä kuulin uskonsa löytäneen ihmisen rauhaa ja ymmärrystä elämän lahjaan….

Kun elämä muuttuu, maa kantaa yhä

Elämässä on murroskohtia, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ne ovat hiljaisia hetkiä, jolloin uutiset pysäyttävät ajan ja maisema ympäriltä sumenee. Tällaisessa pimeydessä ihminen kysyy usein, mistä löytyy se peruskallio, joka ei järky, kun kaikki muu tuntuu hajoavan.

Kun sanat loppuvat ja jäljelle jää vain tyhjyys, meitä muistutetaan ikivanhasta lupauksesta: Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli (Ps. 34:19). Tämä ei ole vaatimus reipastumisesta, vaan vakuutus läsnäolosta.

Lohdutus ei aina saavu vastauksina suuriin kysymyksiin, vaan se saapuu hiljaisena voimana, joka pitää ihmistä pystyssä silloin, kun hän ei itse siihen pysty. Se on kuin näkymätön side: Hän parantaa ne, joilla on särkynyt sydän, ja sitoo heidän haavansa (Ps. 147:3). Tämä sitominen on hidasta ja hellää työtä, jota tapahtuu sekä taivaallisen kosketuksen että ihmisten välisen avun kautta.

Kun ihminen kohtaa menetyksen, mielen valtaa usein levottomuus ja turvattomuus. Huoli huomisesta ja selviytymisestä voi tuntua ylivoimaiselta vuorelta. Johanneksen evankeliumissa meille tarjotaan ankkuria tällaiseen hetkeen: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää pelätkö.  (Joh. 14:27).

Tämä rauha on jotain syvempää kuin ulkoinen tyven. Se on luottamusta siihen, että vaikka myrsky raivoaa ulkopuolella, on olemassa suoja. Se on tietoa siitä, että yhteisö on ympärillä, tuki on saavutettavissa ja kukaan ei jää yksin käytännön asioiden tai huomisen pelon kanssa.

Surun keskellä voi olla vaikea uskoa, että valo voisi vielä joskus paistaa. Silti juuri murtumien kohdalla ihminen on usein herkimmillään kokemaan jotain sellaista, mikä on arjen kiireessä jäänyt huomaamatta. Se voi olla syvä hengellinen oivallus, Jumalan hiljainen kosketus, joka kuiskaa: sinä olet turvassa, minä pidän sinusta huolen.

Haluan sanoa tämä sinulle, joka kuljet juuri nyt hämärässä. Tiedä, että sinun kuormasi on huomioitu, ja on käsiä, jotka haluavat auttaa sinua kantamaan sen. Toivo ei ole tavoite kaukaisuudessa, vaan se on se voima, joka kantaa tässä ja nyt – tunti kerrallaan, askel kerrallaan kohti uutta aamua.

Lopulta toivo ei ole vain sanoja huulilla, vaan se on kuin kevään ensimmäinen valo, joka löytää tiensä routaisen maan läpi. Se muistuttaa meitä siitä, että vaikka me murennumme, me emme katoa. Sillä jokaisen pimeän laakson päässä odottaa kirkkaus, jota yksikään varjo ei voi sammuttaa. Tänään me pidämme kädestä, huomenna katsomme yhdessä kohti nousevaa aurinkoa – ja siinä hetkessä, hiljaisuuden keskellä, me huomaamme: rakkaus ei koskaan häviä, ja lupaus uudesta huomisesta on tosi.

Onko ketään kotona? – Katseet kohti taivasta, kun maa järisee

Me elämme maailmassa, joka tuntuu hukanneen kompassinsa ja järkensä. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, millaista uutisvirtaa me tänään luemme, häntä olisi pidetty kylähulluna. Mutta nyt se ”hulluus” on uusi normaali. Me olemme tottuneet siihen, että naapurissa uhoaa mies, joka istuu pitkien pöytien takana ja haluaa piirtää kartat uusiksi verellä ja raudalla. Samaan aikaan valtameren takana toinen rakentaa omaa kultaista kuvaansa ja lupaa maallista pelastusta, vaikka puheet ovat täynnä itsekeskeisyyttä ja kahtiajakoa.

Tässä myllerryksessä katse kääntyy usein kirkkoon. Mutta mitä me näemme? Me näemme kirkon, joka tuntuu usein pelkäävän maailman mielipidettä enemmän kuin Luojansa sanaa. On surullista seurata, kuinka pieni, mutta äänekäs vähemmistö tuntuu vievän kirkon johtoa kuin pässiä narussa. Kun kirkossa keskitytään mielistelemään aikamme muoti-ilmiöitä tai etsimään hyväksyntää sieltä, missä Raamatun ilmoitus on sivuutettu, jotain on pahasti vialla. Missä on se ääni, joka uskaltaa puhua synnistä sen oikealla nimellä? Nyt synti on piilotettu monimutkaisten selitysten alle. Samaan aikaan vihtahousu hyppii ilosta ja nauraa käkättää sarviaan kalistellen, kun huomaa, miten helposti ikuinen totuus on vaihdettu trendikkäisiin iskulauseisiin.

Jeesus sanoi: seuratkaa ajan merkkejä (Matt. 16:2–3). Yksi aikamme selvimmistä merkeistä on juuri tämä: hengellinen sekasorto, jossa ihminen asettaa omat halunsa korkeimmaksi ohjeekseen.

Suomalainen mies ja ikuisuuden kasko

Puhutaanpa hetki suoraan meille miehille. Me olemme tarkkaa porukkaa. Meillä on vakuutukset kunnossa. On autolla kaskot, talolla palovakuutukset ja traktorillakin on turvansa. Me pidämme huolen siitä, että jos jotain sattuu, romut ja kämppä on turvattu. Me voimme käyttää tuntikausia aikaa vertaillessamme eri vakuutusyhtiöiden ehtoja. Mutta kysynpä sinulta: miten on sielusi laita? Oletko valmis siihen hetkeen, kun kone sakkaa lopullisesti ja on aika kohdata Pyhä Jumala?

Me olemme vakuuttaneet romumme, mutta emme kaikkein tärkeintä – omaa ikuisuuttamme. Tähän elämään ei saa palautusoikeutta. Sielun ainoa kestävä kaskovakuutus on usko kolmiyhteiseen Jumalaan ja Jeesuksen lunastuskuolemaan ristillä. Se on vakuutus, jonka hinta on jo maksettu, mutta se pitää itse ottaa vastaan. Pyhä Henki kolkuttaa tänäänkin monen sydämeen, mutta me vain tarkistamme pörssikurssit.

Oletko valmis?

Lopunajat eivät ole vain kaukaisia ennustuksia, vaan ne ovat läsnä jokaisessa hetkessä, jona elämä meitä koettelee. Kun kysyn: oletko valmis, en tarkoita vain kuolemaan valmistautumista, vaan valmistautumista kohtaamaan Jumalan rakkaus ja jakamaan sitä eteenpäin.

Me voimme seurata ajan merkkejä ja olla huolissamme maailman menosta, mutta emme saa unohtaa tehtäväämme tässä ja nyt. Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka seisovat sanan kalliolla, mutta joiden kädet ovat auki auttamaan niitä, jotka ovat murtuneet.

C.S. Lewis kirjoitti kerran:

Jos löydän itsestäni kaipauksen, jota mikään tässä maailmassa ei voi tyydyttää, ainoa järkevä selitys on se, että minut on luotu toista maailmaa varten.

Tuo toinen maailma on paikka, jossa kyyneleet pyyhitään ja jossa ei ole enää eroa. Mutta kunnes olemme perillä, meillä on vastuumme täällä. Raamattu tiivistää uskon ytimen tavalla, joka ei jätä sijaa hymistelylle, mutta antaa suunnan jokaiselle meistä:

Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta. (Jaakob 1:27)

Valvokaa siis, rakastakaa ja olkaa valmiit. Matka on kesken, mutta suunta on selvä. 🙏